broken heart

joskus on niin vaikee sanoo asiota. tai ei oo vaikee sanoo mut ei vaan osaa ilmasta niitä oikein. tai sit osaa ilmasta oikein mut toinen ymmärtää ne väärin. mut mun ongelma on nyt se, että en tiedä mitä mä sanoisin tai mitä tekisin tai kenelle sanoisin. tää on nyt sit vissiin se shokki-vaihe?! aina ei jaksa uskoa, että kaikelle on joku tarkotus. ku joku iso osa elämää katoo jonnekki nii kyllä ihminen voi olla pihalla. mä oon ainaki. en mä tie mitä mä tekisin. nyt on vähä tällänen oli ku itkeminen ei enää tunnu miltään:

mut elämä jatkuu? mä oon kuitenki nuori vielä?! ku sais jotenki ymmärrettyy edes ite omia tunteita nii helpottais varmaasti, eikö?

yritin saada jotain muuta ajateltavaa nii katoin vanhoja kuvia koneelta ja löyty tällänen tälläkertaa:

ja mä oon niin ilonen että mulla on kavereita. tänäänki olin kuutamokävelyllä, ilman sitä kävelyä. tuli niin parempi olo ku sai tehä vaan jotain. kiitos annika! oot ihana♥